Engelberg 2009

Ykhs ry:n alppireissun päiväkirja – Engelberg 27.2.-9.3.2009

Tämä päiväkirja on suurimmalta osaltaan alppivastaavan kirjoittama mutta joitakin kommenttaja olen saanut myös muilta reissaajilta. Päiväkirja kertoo siitä minkälaisia laskuja minä Engelbergistä sain ja mitä muuta matkan aikana tapahtui. Päiväkirja on kirjoitettu suurimmaksi osaksi muistini perusteella, joten en vastaa siinä olevista virheistä. Toivottavasti tämä päiväkirja auttaa meitä mukana olleita reissun muistelemisessa jälkeen päin ja toivottavasti tämä antaa uusille kipinän osallistua seuran tuleville reissuille.
Kiitokset vielä kaikille reissulle osallistuneille!
-Ville Akolahti, alppivastaava 2008-2009

26.2. klo 21.47 Varaslähtö

Rakas päiväkirjamme, ei sitä olisi syksyllä uskonut, että joskus koittaa se ilta, kun huomaa, että reissu alkaa seuraavana aamuna. No nyt sekin on nähty. Netistä katsotut tuoreet tunnelman nostatus kuvat eivät ainakaan yhtään hillitse menohaluja, päinvastoin. Nyt unta palloon ja huomenna ylös kukon laulun aikaan.

27.2

Koittihan se aamukin ”viimein” ja kello soi 04.00. Vähän yli kuus oli hiljahko jengi jo tien päällä. Ville antoi luvan nukkua tai juua ensimmäiseen pysähdykseen asti. Kasin aikoihin Pyhäsalmen ABC:llä innokkaimmat loppasuut saivat töllistellä vain ”kaltereiden” takaa himoitsemiaan virvokkeita. Lastauduttuamme takaisin bussiin alkoi kaikkien jännittämä esittelykierros: oli paljon Antteja ja Ykhs-neitsyitä, proselaiset tekivät invaasion. Juteltiin myös kulkutaudeista, joukossa mukana myös partiopirjoja ja –perttejä sekä tasamaan lykkijöitä. Seuran rahastonhoitajaa esiintyminen jännitti erityisesti, koska törpöttely oli ehtinyt alkaa vasta Juhla Mokalla.
Liebe Tagebuch, en tiedä mitä kieltä Sveitsissä puhutaan. Jahka pääsemme rentoutumaan lentokoneeseen (lue kaljalle) puhumme varmasti mitä vaan kieltä.
Syötyäni neljättäsataa grammaa kylmiä nugetteja koen syrjintää liittyen telkkurin tuumamääriin. Terv: takapenkin kanssamatkustajat
Takapenkeillä on todellakin tyhjentävä tunnelma. Muutamatkaan em. virvoikkeet eivät toistaiseksi ole saaneet mellakkaa pystyyn. Koko ajan silti eteenpäin. Sekä matkassa ettätunnelmassa 13.33
Juuri lähdettiin Heinolasta ja ollaan kartalla ihan sattumalta. Eikä olla käyty keitolla. Hui, rinteet odottavat ja toivottavasti hieman (ja vain hieman) viileämpi sää kuin luvattu +7. Warte mal Schweitz, hier kommen wir!
Kommenttina ed. sivulle, että Sveitsissä puhutaan neljää kieltä saksaa, ranskaa, italiaa ja retoromaniaa. Sivistyneen opiskelijan valinta on tietenkin retoromanisch:)
Suomalaiset voivat puhua Sveitsissä myös norjaa!
Kaukopuhelut Norjaan voi olla yllättävän kalliita.
Asiasta kolmanteen. Tästä ei enää keli parane. Jos perillä on samanlaista kelin puolesta niin keittoa on hyvä varata riittävästi mukaan. Niin ja itse käyttäisin tod. näk. Venäjää yhteisenä kielenä afterskissä.
Tottakai afterskissä käytämme rakkaan länsinaapurimme kieltä sekä pukeudumme mahdollisimman moneen trekronoriin. Loppusilauksena laulamme helan gåria, olemme blondeja sekä koko ajan hyvin, hyvin iloisia. Vaikka taivaalta tulisi räntää ja näkyvyys n. 1 m Skål!
Saataisiinpa sitä kaljaa.
Näin sitä saavuttiin Saksanmaalle. Bussiin ahtautumisen jälkeen todettiin kuskin oluiden loppuneen ja Teekkarit kärvistelevät kaljatuskissaan ja epätoivoisimmat puhuvat jo maailman politiikasta. Markkinatalous ja kommunismi-hyvin jännää!
Saksan bussissa VHS no deeveedee?
Tutut Gyntterit, tuttu meininkin: Laukkuihin ei saa koskea, auttaa ei saa, mutta siitä pidetään huoli että ulkomaan nuoriso saa kaljaa. Bussilla ohituskaistalla olokin alkaa tuntua jo kotoisalta!

28.2.

Perillä Engelbergissä ennen kaheksaa aamulla. Matka sujui joutuisasti ja oltiin aikataulusta edellä toista tuntia, vaikka pidettiin välillä parin tunnin nukkumistauko. Lähettiinpä sittenkin mäkeen vaikka lippuja ei ollu ostettu tälle päivälle. Kannatti sijoittaa 21 CHF päivän lisälippuun. Hyviä siivuja saatiin sekä Laubilta että Jochstockin alueelta. Lämmin ja aurinkoinen keli. Hiki valui koko päivän. Puuteria ei juurikaan ollut mutta mukava oli pitkästä aikaa päästä laskemaan kunnon mestoille. Aivan laskettavaa pätkää kuitenkin löytyi. Tämän päivän laskuporukka koostui itseni lisäksi Jaakkosta, viime vuoden alppivastaavasta.
Ennen reissua yksi haaveeni oli päästä laskemaan Laub, ehkä Engelbergin kuuluisin offari. Jo lauantaina iltapäivällä löysin itseni ihastelemassa maisemia Laubin yläpuolelta. Kylä näkyi mainiosti taustalta, mutta itse Laub oli laskettu jokseenkin puhki. Pienen arpomisen jälkeen päätimme kuitenkin, että sama kait tuo on laskea alas. Jälkiä oli tosiaan paljon mutta silti ihan mukavaa laskettavaa Laub oli. Tämä pätkä ei aivan heti lopu, sillä korkeuseroa löytyy noin 1000 metriä. Muutaman tauon jälkeen löysimme itsemme ankkurihissin yläpuolelta. Suurpujottelurinteen jälkeen poistuminen Laubilta suoritettiin kävellen paahtavassa auringonpaisteessa. Muutamaa päivää myöhemmin selvisi, että frangin maksava Hiace-kyyti lähti hotellin takaa, prkl. Laubia laskiessa vahvistui se ajatus, että tänne olisi joskus päästävä heti lumisateen jälkeen.
Afterille ei ehditty, koska edellisenä yönä nautittu Duppel Whopper Saksalaisessa Burger Kingissä oli päivän mittaan sulanut. Nälkää ei helpottanut myöskään aamulla kioskilta ostettu paakelsi eikä suklaalevy. Ruuanlaitto puuhat ajoivat siis afterin edelle, häpeän tätä. Illalla lähettiin vielä tutustumaan suomalaisomistuksessa olevaan yökerhoon Spindleen. Coronakupongit jaettiin tasan paikalla olijoiden kesken ja porukka alkoi loppuillasta jopa hieman humaltumaan.

1.3.

Näköjään osalla porukkaa vierähti sillä ainakaan meidän 4 hengen kämpästä ei aamulla löytynyt kuin 3 nukkujaa. Epäilykset heräsivät jo, että tähän outoon katoamiseen olisi liittynyt naiset mutta myöhemmin selvisi, että paikallinen vuoristoilma oli alkanut illan mittaan väsyttää liikaa ja petipaikka oli löytynyt toisesta huoneistosta. Mahtavaa kaverihenkeä majoittaa väsynyt matkustaja omaan kämppään.
Moni reissulaisista aloitti tämän päivän tutustumalla Titliksen puolen rinteisiin rinnenäytössä. Ilmeisesti Engelbergin rinteitä on niin vähän, että rinnenäyttöön ei oppaan mielestä kannattanut tuhlata liikaa aikaa, sillä rinnenäyttö oli kuuleman mukaan ohi jo puoliltapäivin. Rinteisiin tutustumisesta tuli koulutermein ns. itseopiskelupäivä.
Tämän päivän omat laskuhommat aloitettiin haikkaushommilla. Tällä päivälle laskuporukkamme kasvoi yhdellä, kun Pasi liittyi joukkoomme. Nyt siis kolmen hengen porukalla menimme suoraan hisseillä Jochstockkiin ja sieltä hissin takana oleva kallio kiertäen lähdettiin haikkaamaan kohti sitä kuuluisaa kiveä, joka seuran nettisivujen etusivujakin on koristanut pitemmän aikaa. Noin puolentoista tunnin kiipeilyn jälkeen olimme harjanteella, josta pienen tauon jälkeen lähdimme alas. Kiipeilyn aikana Jaakko yritti tällätä samanlaista kuvaa kuin seuran etusivulta löytyy. Lumi oli laskettavaa mutta muiden jäljet olivat kovettuneet hieman ikävästi. Onneksi jälkiä ei kuitenkaan ollut paljon. Lipposen videokamera otti yllättävän tarkkaa kuvaa alarinteestä. Toinen aalto oli tulossa meidän perään ja onneksemme tässä ryhmässä oli kuvaajia, jotka kuvasivat laskumme. Kiitokset pojille. Lasku päätettiin Lähelle Engstlealpin ala-asemaa. Tältä alueelta löytyi vielä mukavaa laskettavaa vaikka edellisistä lumisateista oli kulunut pari viikkoa. Päivän muutkin laskut suuntautuivat tälle alueelle.
Iltapäivästä pidettiin Trubseella lähellä jääiglua pienimuotoiset piipparitreenit. Pari reppua haudattiin hankeen ja etsittiin useamman piipparin avulla. Tätä hommaa ei koskaan voi harjoitella liikaa sen osoitti jälleen nämäkin harjoitukset. Erona Oulussa pidettyihin treeneihin oli se, että täällä lunta oli pari metriä, mihin sai repun hyvin haudattua. Oulussa viiden sentin lumeen saatiin juuri ja juuri piippari muovipussissa piiloon ja hämäykseksi piti tehdä samannäköisiä kasoja. Piipparitreenin aikaan oli muuten ainoa päivä, kun uskollisesti repussa mukana kulkenut fleece löysi tiensä päälle.
Afterskit vietettiin Yucatanissa. Porukkaa oli paljon, olut oli halpaa ja mukava oli kerrata päivän urotekoja muiden kanssa. Mitäpä muuta afterissa kaipaisi? No tietty live bändiä. Sitä Yucatanissa ei ollut tarjolla ja se ajoi meidät tutkailemaan muita afterin vietto mahdollisuuksia. Kuitenkin tämän hyvä meno oli ilman bändiäkin ja meidän porukasta suurin osa oli ilmaantunut paikalle. Hienoa!

2.3.

Aamulla suunnattiin noin koko porukalla Titliksen huipulle alppikasteeseen. Näkyvyys oli kehno ja käytännössä maisemia ei kyllä huipulta päässyt ihastelemaan. Joka tapauksessa hyvin oli porukka jaksanut taas heräillä ja aamu unisetkin ehtivät paikalle, kun skumpat oli juotu ja yhteiskuvat otettu. Suurempia puheita en ollut suunnitellut ja luultavasti pidemmän puheen pitämisestä ei olisi muutenkaan tullut mitään, koska edellinen ilta alkoi kummasti painaa Titliksen pyörivässä kabiinissa. Jostain luin, että japanilaisille tulee huono olo tässä paikan ylpeytenä olevassa hississa. Voin todeta, että myös suomalaisille voi tässä kabiinissa tulla lievää aamupahoinvointia. Päivän laskut suoritettiin Jochpassilla/Jochstockilla. Jochstockilta alas Trubseelle saatiin ihan mukava lasku. Laskettuahan se oli ja alaosa oli aika perseestä. Yläosalla kuitenkin päästiin tekemään muutama mukava käännös. Reitin varrella oli muutama melko kuumottava jyrkänne, jotka kuitenkin pystyi helposti kiertämään. Loppupäivästä käytiin vielä laskemassa Jochpassilta laskijan vasemmalle kohti kylään menevää rinnettä. Alkuosa oli möykkyistä traversea, välistä löytyi ihan hyvääkin laskettavaa, lasku päättyi mukavasti tasaiselle.
Tänne laskettuamme laskuporukassamme viihtyneen viime vuoden alppivastaavan puhelin soi. No eipä siinä mitään, keskellä Sveitsiläisen vuoristomaiseman, jota ei kyllä juurikaan sillä kelillä näkynyt, lunta muutamia metrejä alla Jaakko sopi alustavasti sekä kesätöistä, että diplomityöpaikasta. Ei paskempi tuuri ja työhaastattelukin tapahtui sellaisessa paikassa, jossa harva on työhaastattelua suorittanut. Näkyvyyskin oli melko huono ja lopulta Jaakon lopetettua puhelun ja hetken aikaa laudoilla eteenpäin hinkattuamme päätimme ottaa reilusti laudat pois ja kävellä kylään menevälle rinteelle. Vuorovedolla homma onnistui melko nopeasti, vaikka lunta oli riittävästi.
Afterskit vietettiin jälleen samalla tutulla kaavalla Yucatanissa. Illalla teimme suuremmalla porukalla tuttuvuutta meidän 4 hengen huoneiston alakerrasta löytyneeseen uima-altaaseen ja saunaosastoon. Saunavuoro loppui vähän ennen aikojaan isännöitsijän lopettaessa meidän bileet. Hieman hiilenä ollut isännöitsijä saatiin lepyteltyä mutta bileet jouduttiin päättämään. Lopullinen sopu isännöitsijän kanssa hierottiin keskiviikkona Hoheneckissa kaljalasin ääressä.

3.3.

Aamulla keli kylässä näytti surkealta ja pää meinasi painua takaisin tyynyyn. Onneksi virtaa kuitenkin riitti sen verran, että sai telkkarin päälle ja hyväksi havaitun Titliksen kanavan päälle. Loistava systeemi oli tämä kanava, josta näki päivän rinnetiedot ja näki webbikamera kuvaa rinnealueelta. Titliksen huipulla näytti paistavan aurinko, joten aamutoimiin saatiin hieman ripeyttä. Normaalin aikaan yheksän maissa olimme jälleen Titliksen ala-asemalla, josta matka jatkui suoraan ylös Titliksen huipulle. Tällä kertaa pystyttiin ihailemaan jopa maisemia jonkun verran. Laskuporukkamme koko kasvoi jälleen yhdellä, kun omatoimi reissulla ollut Keijo liittyi joukkoomme. Keijo oli tuttu porukalle viime vuoden alppireissulta, mutta oli nyt päätynyt omalle reisssulle. Kuulemma lounasseura oli parempaa omalla reissulla kuin seuran reissuilla. Meitä ei rinnelounaat juuri kiinnostanut.
Hetken aikaa arvottuamme ja muutaman laskun jälkeen päätimme lähteä kiikkumaan kohti Titliksen huippua. Titliksen rotair-kabiini nostaa noin 3000 metriin Klein Titlis vuorelle, josta on mahdollista kiivetä vielä noin 200 korkeusero metriä ylemmäs Titliksen huipulle. Ensimmäinen nousu tehtiin hieman varoen noin puoleen väliin rinnettä, josta laskettiin alas koskematonta parinkymmenen sentin puuteria. Lasku oli mainio, joten ei kauan ei tarvinnut miettiä seuraavan laskun suuntaa. Samoja jälkiä kiivettiin jälleen ylös mutta tällä kertaa ei pysähdytty puoleen väliin vaan jatkettiin ylös asti. Aivan viimeinen huippu jäi valloittamatta mutta niin ylös kiivettiin kuin oli järkeä. Näiltä kohdilta pääsi vielä laskemaan alas yhtä kyytiä. Jälleen koskematonta siivua puuterilumessa pilvien yläpuolella auringon paistaessa. Voisiko enää parempaa toivoa. Alas laskiessamme huomasimme, että ylhäältä pystyy laskemaan vielä enemmän laskijan oikealle, josta löytyy hieman jyrkempi seinä, joka oli vielä täysin koskematon. Eipä siis auttanut muu kuin lähteä kiikkumaan vielä kolmatta rinkiä.
Omalla kohdallani kolmas rinki alkoi jo hieman painaa jäsenissä. Yli 3000 metrissä kiipeily on raskaampaa kuin mihin pohjanmaan lakeuksilla on tottunut. Omituista oli se, että vaikka nousu oli raskas, matkalla ei meinannut hengästyä ollenkaan. Silmissä vain sumeni ja piti tosissaan miettiä, että nyt ollaan kiipeilemässä ylöspäin, nyt pitää hengästyä. Ei auttanut muu kuin Jaakkon ja Keijon selkää tuijotellen pala kerrallaan mennä ylöspäin. Keijo toimi menestyksekkäästi ladun avaajana koko päivän ja valitteli vielä ettei ole ihan muutaman vuoden takaisessa kunnossa. Kuitenkin pysyin koko päivän porukan mukana, vaikka tiukkaa viimeisellä ringillä tekikin, ylös asti pääsin. Viimeinen lasku osui hyvin juuri sinne mihin ajateltiin ja koskematon mukavan jyrkkä seinä antoi autuaan tunteen laskea ja vauhtia oli enemmän kuin tarpeeksi. Juuri ja juuri sain laskun pidettyä kasassa, vaikka pannutus oli melko lähellä. Jaakko ei pystynyt samaan vaan onnistui laskun loppuosalla pannuttamaan parikin kertaa. Kaikki meni vielä sopivasti videolle, joten näitä pannuja on mukava ihailla jälkeen päin. Lumi oli onneksi sen verran pehmeää, että paikkoja ei mennyt rikki.
Hienon päivän kruunasi fondue-illallinen alpenclubilla. Tarjolla oli valinnan mukaan perinteistä liha- tai juustofondueta ja ainakin itselleni ruoka maistui paremmin kuin hyvin. Alpenclubilla oli mielestäni mukava sveitsiläinen tunnelma sisustusta myöten. Parin kolmen tunnin ruokailun ja seurustelun jälkeen oli mukava siirtyä täydellä mahalla odottelemaan seuraavaa aamua ja uusia laskuja.

4.3.

Odotettua lumisadetta ei vielä näkynyt, joten aamulla yheksän pinnassa olimme jälleen Titliksen ala-asemalla matkalla kohti Jochstockia. Laskuporukkamme oli jälleen kasvanut yhdellä, kun mukaan tuli seuran rahastonhoitaja Ilari. Tarkoitus oli lähteä jälleen haikkaamaan kohti kiveä. Lipposen ja murgun johtama porukka oli myös matkalla samaan suuntaan ja he lähtivätkin urheasti avaamaan meille latua. Aikasempina päivinä ollut polku oli kovan tuulen ansiosta mennyt umpeen, joten edessä oli kova urakka. Tuuli riepotteli lujaa jo hissiä ennen Jochstockin yläasemaa ja hissi jouduttiinkin pysäyttämään hetkeksi. Kolmeen mieheen sai pitää tuolihissin kuomusta kiinni ettei tuuli repinyt sitä auki.
Porukkaa oli siis enemmän kuin Kaanaan häissä menossa kohti parempia puuteriapajia. Yhteensä seuralaisia taisi olla 11, joka oli jo aivan liikaa. Tuulen pakkaama lumi teki myös kelistä arveluttavan ja päätettiin viiden hengen porukkamme kanssa erkaantua Lipposen ja murgun johtamasta toisesta porukasta, joka jatkoi vielä palan matkaa ylöspäin. Kiitokset pojille ladun avauksesta, meidän matka sujui varsin helposti. Meidän matka jatkui tuttuja paikkoja alas kohti Engstelealpenin ala-asemaa. Lumi oli mukavaa laskettavaa mutta tuuli oli pakannut hieman lunta.
Reissulta takaisin päästyämme päätimme, että nyt on hyvä hetki lähteä tarkistamaan Engelbergin toinen keskus Brunni. Homerun alas ja alhaalla evästauon aikana saimme kuulla, että koko Brunnin puoli on suljettu kovan tuulen takia. Ei siis auttanut muu kuin suunnataan leipien syönnin ja kaakaon juonnin jälkeen takaisin ylös Titlikselle. Hetken vaihtoehtoja pähkäiltyämme päädyimme siihen, että käydään laskemassa Laub. Kunto oli huonompi kuin pari päivää aikaisemmin mutta silti olosuhteisiin nähden mukavaa. Tällä kertaa Laubilta poistuminen tapahtui lumikenkäreittiä pitkin Unter Trubseelle. Pienellä potkuttelulla selvittiin, joka oli siis huomattavasti parempi kuin kävely gondolin väliasemalle. Vieläkään ei hiace-kyydistä tiedetty mitään.
Afterskille päädyttiin ekaa kertaa Hoheneckiin, joka sijaitsee Spindleä vastapäätä. Ruotsalaisten omistamassa baarissa oli live orkesteri, joka oli rohkeasti liikkeellä ilman rumpalia tai niin ainakin hetken aikaa luultiin. Rummut löytyivät kuitenkin kitaristin istuimena toimineesta laatikosta. Tätä laatikko hakkaamalla oli orkesterilla rummutkin, nerokasta. Meno oli mitä mainioin, mutta sitä rajoitti oluen korkea hinta. Yucatanissa olutkannun sai 9 frangilla, kun Hoheneckissa iso tuoppi maksoi 6 frangia. Onneksi meidän kurikkalainen, sittemmin ruotsalaistunut ja göteborilaistunut vaihto-opiskelijamme Jaakkå sai neuvoteltua hinnat meille suomalaisille kohdilleen. Olut kannun hinta putosi alkuperäisestä 19 frangista 9,5 frangiin. Kiitokset tästä vielä Jaakkolle! Olimme siis löytäneet afteri paikkamme, josta löytyy livebändi ja halpaa olutta. Menoa löytyy yleensä paikasta kuin paikasta, johon 40 suomalaista kaljalle persoa opiskelijaa laitetaan.
Illalla matka, jotenkin suuntautui jälleen Spindleen. Omituinen yökerho, kun siellä pitää jatkuvasti ravata. Ilta oli varsin riehakas. Lumisade oli alkanut ulkona, joten kaikilla oli mielessä se ettei aamulla välttämättä ole niin kiire rinteeseen. Lumisadetta oli luvattu vielä torstaille ja perjantaillekkin.
Suomalaisedustus Suomalaisbaarissa oli jälleen varsin mukava. Monia muitakin suomalaisia kuin meidän porukkaa oli eksynyt myös baariin. Matkustaessa on huomannut sen, että sama mihin matkustaa, ei ruotsalaisista pääse eroon, mutta Engelbergissä suomalaisten määrä pääsi kyllä todella yllättämään. Lähes joka päivälle tuli joku uusi tuntematon suomalaisporukka rinteessä vastaan. Erään loppuviikon Laubin laskun jälkeen hiacea oli alhaalla odottamassa yhteensä 18 suomalaista, joista meidän porukkaa oli kaksi, minä ja Pasi. Uskomatonta!
Tämä keskiviikko Spindle-ilta oli todella riehakas ja seuraavana päivänä porukka etsiskeli kamojansa pitkin ja poikin kävelykatua. Neljän hengen huoneistossa olisi jälleen ollut yksi sänky tyhjillään ja ilmeisesti yhdessä 2 hengen hotellihuoneessa oli ollut 3 miehen vahvuus. Hieno homma, ettei kaveria jätetä ja tarjotaan jopa mahdollisuus nukkua saman peiton alla, jos lattialla nukkuminen ei maistu. Porukkahenki oli reissulla oli siis varsin hyvä. Kiitokset tästä koko porukalle.

5.3.

Aamulla ei auttanut muu kuin antaa itselle periksi ja nukkua pitkään. Titliksen ala-asemalle bussia odottamaan ehdittiin joskus yhdentoista jälkeen. Tämän päivän laskuporukka koostui itseni lisäksi Pasista ja Jaakkosta. Tavoitteena oli käydä tarkistamassa Brunnin puoli. Lumisade jatkui edelleen kuten säätiedotukset lupailivatkin. Upouudella lähes tyhjällä kabiinilla pääsimmekin nousemaan ylös, josta tuolihissillä vielä ylemmäs. Ylhäällä oleva sompahissi ei ollut auki, joten alaspäin oli suunnattava. Päätimme tarkkailla vieressä laskuun valmistautuvaa ruotsalaisporukkaa ja katsoa mihin suuntaa he lähtisivät. Laskijan oikealle lähdettiin seuraamaan hurreja.
Lunta oli vähintäänkin riittävästi mutta hieman jyrkempää olisi saanut olla. Osan matkaa sujuttelimme pitkin rinnettä osan pitkin avointa kenttää. Lopulta rinne päättyi poikittaiselle tielle, jossa ystävälliset sveitsiläistytöt yrittivät meitä opastaa sujuvalla saksan kielellä, mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Edes Jaakko kielimiehenä ei saanut mitään selvää tyttöjen sepustuksesta. Ei auttanut muu kuin ottaa suunta kohti alamäkeä. Se olikin hyvä valinta ja rinne jatkui vielä palan matkaa kapeana ja mutkittelevana. Tämän jälkeen rinne päättyi tielle, jossa oli kuitenkin sen verran lunta, että laskeminen onnistui. Palan matkaa laskettuamme pysähdyin räpsimään kuvia Pasista, joka laski tietä pitkin alaspäin. Kuvaussession lopetti parvekkeeltaan huuteleva vihainen sveitsiläismies, joka väitti olevansa polizei ja kirjoittavansa sakon, jos emme lopeta laskemista. Päätettiin noudattaa miehen tahtoa ja pienen kuulustelun jälkeen jatkoimme matkaamme kävellen kohti kylää.
Matkaa kertyi jonkin verran ja lopulta bussiaikataulujen heikkouden takia päädyttiin kävelemään Brunnin kabiinin ala-asemalle asti. Engelbergin kävelykatu oli autio keskellä päivää ja kaikki kaupatkin olivat kiinni. Sveitsiläisetkin ovat oivaltaneet siis siestan, milloinhan tämä tapa rantautuu Suomeenkin. Tuttua reittiä ylös Brunnille ja tällä kertaa käytiin katsastamassa laskijan vasen puoli. Sveitsiläisen navetan taustoja laskien, paskan haistessa, tuli varsin kotoisa tunnelma. Tämäkin lasku päätyi jonkinlaiselle betonipäälysteiselle kävelytielle. Ei auttanut taaskaan kuin ottaa lauta pois jalasta ja kävellä Brunnin ala-aseman liepeillä olevalle rinnealueelle. Ihme paikalta ainakin tämän yhden päivän kokemuksen perusteella vaikutti olevan tämä Brunni. Osa ykhs:n porukasta oli kuitenkin löytäneet alueelta hyvää pätkää laskemalle Grunenwaldin asemalle. Ilmeisesti ei siis vain osattu lähteä oikeaan suuntaan.
Brunnin ala-asemalle suoritettiin vahdin vaihto, kun Lipposen johtama porukka tuli samalla bussilla Brunniin kuin millä me lähdettiin Titliksen puolelle. Lumisade jatkui edelleen ja näkyvyys Titliksen puolella oli kehno. Jochpassista laskijan vasemmalta saatiin kuitenkin laskettua, vaikka mitään ei nähnytkään. Lunta alkoi jo tässä vaiheessa olla tarpeeksi ja päivän mittaan kypsyi ajatus ruuvata illalla lumilaudassa siteet niin taakse kuin vain saa. Seuraavana päivänä huomasin, että tämä helpotti hommaa huomattavasti.
Afterit vietettiin taas Hoheneckissa mutta meno ei yltynyt aivan samalle tasolle kuin edellisenä iltana. Bändin pojatkin ihmettelivät, mikä meitä vaivaa. Uskoisin syyn löytyvän edellisillan railakkaista Spindlen bileistä, joista osa porukkaa oli tarvinnut selvitäkseen koko päivän. Iltaan mennessä kadonneet reputkin oli löytynyt.

6.3.

Aamulla piti korjata edellisen aamun pitkään nukkuminen ja olimme jonottamassa gondoliin jo kaheksalta. Ensimmäinen hiihtäjä päästettiin hissiin sveitsiläiseen täsmälliseen tapaan tasan kello 8.30. No eipä haitannut yhden puolen tunnin odottelu. Lunta tiputti edelleen taivaalta ja porukalla alkoi sukset jäädä hieman kapeiksi tälle lumimäärälle. Niinpä parivaljakko Lipponen-Wiik päätti käydä vuokraamassa Titliksen ala-asemalta alleen hieman leveämpää suksea. Iltapäivällä selvisi, että pojat olivat saaneet allensa ilmeisesti maailman leveimmät puuterisukset. Oma lumilautakin näytti leikkikalulta noiden suksien rinnalla.
Tälle päivälle laskuporukka oli taas palautunut ”normaaliin” eli porukassa oli itseni lisäksi Keijo, Jaakko ja Pasi. Tarkoitus oli nousta suoraan ensimmäisellä kabiinilla Titliksen huipulle mutta Standilla henkilökunta ilmoitti, että parikymmentä minuuttia menee ennen kuin ensimmäinen kabiini nousee ylös. Ei jaksettu jäädä odottamaan vaan laskettiin alas Trubseelle. Lunta oli jo rutosti ja kaivuu hommiin pääsi jo ensimmäisellä laskulla. Toisella yrittämällä päästiin ylös Titliksen huipulle, josta löytyikin laskettavaa yllin kyllin. Laskijan oikealle jäävän ankkurihissin liepeiltä löytyi laskettavaa muutamaan laskuun, mutta jyrkempään rinteeseen teki porukan mieli. Laskettiin edellisiltä päiviltä tuttu kumpareikko alas Standille. Lunta oli riittävästi ja kumpareikko alla ei juurikaan tuntunut enää alla. Tällä pätkällä myös jyrkkyyttä oli sopivasti.
Standilta suuntasimme jälleen takaisin Titlikselle. Nyt laskimme pätkää, joka kulki yläosan siirtymäreitiltä Ice Flyer -hissin alta takaisin rinteeseen. Lunta oli aivan tuhottomasti ja puhdasta jälkeä löytyi edelleen. Aikaisemmin en itse ollut päässyt tällaisessa lumimäärässä laskemaan. Tätä samaa pätkää veivasimme sen verran monta kertaa ettei enää laskuissa pysynyt mukana ja joka kerta homma tuntui yhtä hienolta.
Lopulta nälkä alkoi kurnia ja päätimme siirtyä alas Standille pitämään evästauon. Yritys päästä ravintolaan sisälle syömään omia eväitä tyssäsi siihen, että ovella oli vastassa pöytiin ohjaus. Teimme omat johtopäätökset, että emme luultavasti ole tervetulleita syömään omia eväitämme ja siirryimme hissiaseman tiloihin. Lopulta päädyimme nauttimaan eväämme tyylikkäästi pullonpalautus roskisten päällä. Juuri kun saimme syötyämme Keijo ilmoitti, että kerrosta alempaa olisi löytynyt jonkinlainen piknik-paikka. Tämä ei meitä masentanut, pääasia että saimme murua rinnan alle.
Syönnin jälkeen päätettiin lähteä katsomaan miltä näyttää tilanne Jochpassissa. Lunta täälläkin oli mallikkaasti mutta huono näkyvyys haittasi edelleen hommaa. Koko päivän oli puhuttu Laubista ja siitä, että onko siellä laskettu ja tohtiiko sinne lähteä. Lopulta Keijo ja Jaakko muutaman muun kanssa päättivät lähteä tarkistamaan tilanteen. Itse jäin Pasin kanssa laskemaan Jochpassiin ja kuuntelemaan tietoja miltä Laubilla näyttää. Muutaman laskun kuluttua tieto tuli radiopuhelimen kautta, että Laubia on laskettu ja näkyvyys on parempi kuin Jochpassilla. Kauaa ei jääty arpomaan mitä tehdään vaan päätettiin lähteä Pasin kanssa poikien perään. Näkyvyys Laubilla oli tosiaan parempi kuin muualla ja lunta muuten riitti. Tällaisella lumimäärällä Laub on jyrkkyydeltään juuri sopivaa laskettavaa. Ei haittaa vaikka pannuttaa, koska aina pääsee uudestaan vauhtiin. Pehmeää lunta tosiaan alkoi olemaan jo puolen metrin paremmalla puolella ja naamat olivat laskun jälkeen mukavassa virneessä. Uskomatonta siivua isolla U:lla!
Jaakko ja Keijo kumppaneineen ehtivät vielä tempasemaan Laubin toisen kerran tälle päivälle mutta minulle ja Pasille kävi toisin. Jouduttiin pettyneinä kääntymään Trubseelta takaisin kun tuolihissit oli jo laitettu kiinni. Yksi ”elämän paras lasku” riitti siis tälle päivälle.
Afterskit vietettiin naama virneessä Hoheneckissa ja meno oli jälleen aktiivisempaa kuin edellisenä iltana. Illan aikana punottiin sotajuonet seuraavalle päivällä ja päätettiin, että aamulla suunnataan suoraan Laubille. Tässä vaiheessa iltaa en kuitenkaan vielä tiennyt, että löydän itseni vielä illalla jo tutuksi tulleesta yökerhosta Spindlestä. Niin siinä siis kuitenkin kävi ja nukkumatti löytyi vasta puoli viiden aikaan aamuyöllä.

7.3.

Herätys kello 6 ja virkeänä puolentoista tunnin yöunien jälkeen kävin aamupalan kimppuun. Tämä oli viimeinen päivä ja huoneistot piti luovuttaa ennen kymmentä. Tarkoitus oli ehtiä ensimmäiseen gondoliin aamulla, joten sen takia herätys oli aikaisin. Ennen rinteeseen lähtöä meidän piti vielä kuskata kaikki tavaramme Bellevuen respaan päiväksi säilöön. Onneksi Pasi ja Henkka lupasivat hoitaa meidän huoneiston lopullisesti kuntoon, joten minun ja Jaakkon ei siitä tarvinnut juuri huolehtia. Kiitokset pojille! Hyvin ehdittiin aamutoimet suorittaa ennen hissien aukeamista ja olimme nousemassa ylös ensimmäisten joukossa.
Jo illalla oli siis päätetty, että Laub on suuntana heti aamusta. Tätä ajatusta vahvisti samaan gondoliin sattunut pariskunta, jotka sattumoisin olivat aikoinaan opiskelleet Oulussa. Heidän mielestään Laub oli vaihtoehto numero yksi, aamuna jolloin pehmeää lunta löytyi puoleen reiteen asti. Niinpä tämä pariskunta suksilla lähtivät avaamaan umpeen mennyttä polkua Laubille ja me lautamiehinä kävelimme perässä. Vilkaisu taakse polulla aiheutti pienoisen kiireen laittaa lautaa jalkaan ja lähteä liikkeelle. Takanamme tuli loppumaton nauha porukkaa.
Tämän päivän laskuporukka oli supistunut minuun ja Jaakkoon. Onneksi murggu ehti vielä mukaan porukkaamme ensimmäisen laskun ajaksi. Tämä ensimmäinen lasku oli jotain aivan käsittämätöntä, jota en usko tulevan uudestaan aivan vähään aikaan. Lunta puoleen reiteen eikä yhtään jälkeä koko alueella. Edellispäivän jäljetkin olivat menneet umpeen ja mikä parasta juuri ylös päästyämme näkyvyys parantui ja aurinko alkoi jo lähestulkoon paistamaan. Käsittämätön fiilis laskea ja edellisyön jäljiltä jäänyt pienoinen väsymyskin oli unohtunut nopeasti, kun lumi lensi naamalle. Muutama kuva jaksettiin ensimmäisen laskun aikana räpätä mutta mieli teki päästellä vain menemään alaspäin. Onneksi seinä on niin pitkä, että välillä on lähestulkoon pakko pitää taukoja, jolloin kameran jaksaa myös kaivaa esille. Muutama kohtuullinen otoskin saatiin tältä laskulta.
Hiacelle ei ollut suurempaa jonoa ja ensimmäistä kertaa nousimme kabiinilla takaisin Trubseelle. Taaskaan ei tarvinnut miettiä kauaa mihin suuntaisimme vaan lähdimme suoraan Laubille uudestaan. Edelleen löytyi hienoa lunta mutta löytyi myös vähän kiviä. Välineet kokivat hieman kovia mutta miehet sentään säilyivät ehjänä. Päivä jatkui samaa rataa mutta laskuporukkamme pieneni päivällä, kun murggu lähti hakemaan uusia seikkailuja. Me jatkoimme päiväämme laskemalla Laubia ja päivän päätteeksi laskuja oli tullut kaiken kaikkiaan 5 kappaletta. Viimeinen päivä oli siis täysin omistettu tälle hienolle ”pätkälle”. Noin 5 korkeusero kilometriä syvässä puuterissa, mukavan jyrkkää seinää, kovin paljon enempää ei reissun viimeiseltä päivältä voi toivoa.
Hyvin sujunut päivä ennakoi railakasta iltaa. Aikaakin oli riittämiin sillä bussi saapui Engelbergiin vasta klo 22.30. Toisin kuitenkin kävi. Afterilla Ruotsalaiset eivät myyneet enää halpaa olutta Hoheneckissa. Bändin pojatkin olivat aivan ihmeissään, että mikäs nyt on. Milloinpa toiminta Ruotsalaisten kanssa olisi toiminut ilman ongelmia? Seuraava yritys Yucataniin, johon lopulta päädyimme juomaan olutta pihalle, koska paikka oli niin täynnä. Illan ruokailut olimme suunnitelleet Yucataniin varaan ja olisimme halunneet maistaa sen kuuluisaa monsterburgeria mutta sekin jäi tämän ruuhkan takia. Muutamat meikäläisistä olivat kuitenkin tätä herkkua päässeet maistamaan. Engelbergistä on vaikea saada ruokaa lauantai iltaisin ilman pöytävarausta. Useista yrityksistä huolimatta tilaa ravintoloista ei löytynyt. Lopulta tärppäsi ja pääsimme noin 10 hengen porukalla syömään aivan fiksun näköiseen paikkaan, jonka ruokalistalta löytyi paellaa. Parilla pannulla paellaa luulisi nälän lähtevän. Lopulta toisen paellan saapuessa pöytään totesimme, että ruoka oli niin pahasti pohjaan palanut, ettei sitä pystynyt syömään. Toinen pannu oli kuitenkin aivan syötävää. Lopulta pääsimme tarjoilijan kanssa sopuun tämän yhden pannun hinnasta ja maksoimme pelkästään juomat, joita joimme. Paska puhetta, että ravintolaruoka olisi Sveitsissä kallista. Maha ei kyllä tullut koko porukalla täyteen.
Viimeiset frangit tuhlasin juna-asemalta löytyneeseen automaattiin, josta sai sekalaisia herkkuja. Bussiin ahtautuminen oli jälleen operaatio mutta lopulta matkaan päästiin. Bussissa päätimme aloittaa vielä omat after skit ja minäkin jaksoin juuri ja juuri roikkua porukan mukana, vaikka väsy alkoi olla jo mahdoton. Lopulta uni voitti eikä bussista jaksanut poistua ennen Dusseldorfia, johon saavuimme aamulla kahdeksan aikaan.
Söin monsterburgerin. Suurin hampurilainen ikinä. –murggu
Putskua ihan helvetisti! Ja aurinkokin paistoi. Lopuksi vedettiin Brunnilta Grunenwaldiin. Ja monsteririt päälle. –Lipponen
Parhaat laskut ikinä! Puuteria oli monena päivänä ja offaria käytiin laskemassa useasti. Sain jopa pienen lumivyöryn aikaiseksi mutta kun exitti löytyi oli meno taas aivan mahtava. Jukatanin monsteriburgeri oli megaiso ja maistui helvetin hyvälle. Viimeisen illan paahdettu paella oli myöskin erittäin hyvää, eikä tarvinnut mitään maksaakkaan. –jatkuu…
nächste halt! Dusseldorf International Airport!!! (hieman venyttäen=)
Kaksi viimeistä laskupäivää olivat mahtavia.

8.3.

Dusseldorfin lentokentälle saapuessamme Air Berlinin täti otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että saamme buukattua tavarat jo nyt koneeseen. Loistavaa palvelua. Pienen kamojen keräilyn ja aamutoimien jälkeen lähdimme melko isolla porukalla Kölniin ja osa suuntasi Dusseldorfiin. Kölnin retkeemme kuului aamupalan nauttiminen paikallisessa kahvilassa, käynti suklaamuseossa, ruokailu panimossa ja tuomiokirkon ihastelu. Paikat olivat itselleni jo viime vuodesta tuttuja mutta väsymys vei menohalut etsiä jotain uutta. Suklaamuseossa käytiin tällä kertaa sisällä asti. Museo oli ihan mukava kokemus ja koneteekkarina oli mukava ihastella suklaakonetta, joka jauhoi pysähtymättä suklaata. Muutamat maistiaiset kuuluivat myös lipun hintaan. Panimon eväät eivät pettäneet taaskaan ja edellisillan paella-pettymyksen jälkeen kunnon pihvi maistui. Iltapäivällä kävimme vielä tutustumassa Kölnin tuomiokirkkoon joka on varsin komea ilmestys. Lopulta illalla pääsimme jälleen lentokoneeseen, joka vei meidät rakkaaseen kotimaahan Suomeen. Suomeen saavuimme sunnuntain puolella ja edessä oli vielä bussimatka Ouluun.

9.3.

Yö bussissa sujui varsin rauhallisesti nukkuen ja alkuillasta elokuvia katsellen. Edelleenkin itseäni painoi viimeinen yö Engelbergissä, joten unta ei paljoa tarvinnut houkutella. Aamulla saavuimme Ouluun aamuluentojen alkamisaikaan, joten halukkaat pääsivät suoraan kiinni opiskeluihin.
Tässä lähestytään Oulua hyvää tahtia ja toivon vain, että ei tehdä Tupokselle tuntien mittaista pysähdystä, että pysytään aikataulussa. Mahtava reissu! Edes loppupätkän sairastelu ei harmittanut kovasti hyvien laskujen jälkeen.
Klo 7.27 Muistakaa vilkuttaa kun happimaskit ilmestyvät lentokoneen katosta :) Kiitos huipulle huumorintajuiselle henkilökunnalle Air Berlinillä. Nyt on ihana päästä kotiin aamupalalle ja saunaan. Sitten nukkumaan.
Kaks viimeistä laskupäivää aivan mahtavia, kaks viimeistä bussiyötä ei niinkään. Aivan mahtavia ihmisiä matkalla ja hauskaa oli! Miten voi niin paljon suomalaisia mahtua niin pieneen kylään Sveitsissä?