Rakkauden matka:

Chamonix 29.2. – 10.3.2008

Tämä on alppivastaavan kirjoittama matkapäiväkirja Ystävällisen kaunohiihtoseuran vuoden 2008 alppimatkasta. Matkapäiväkirja ei ole pelkkä laskupäiväkirja vaan se sisältää myös hyvin paljon muuta reissussa tapahtunutta ja koettua. Matkapäiväkirjassa tapahtumat keskittyvät lähinnä minun kokemuksiini. Toivottavasti edes osa reissun tunnelmista välittyy tämän kirjoituksen ja näiden kuvien kautta. Lyhyesti voin todeta, että hyvää oli ja sitä oli riittävästi. Kiitos.

-Jaakko Ala-Reinikka, alppivastaava 2007-2008

Tänä vuonna YKHS:n alppimatka suuntautui toista vuotta peräkkäin Ranskan Alpeille. Tällä kertaa kohteena oli Alppien mekkana pidetty, legendaarinen Chamonix. Chamonix oli täysin erilainen verrattuna vuoden 2007 kohteeseen eli Val Thorenssiin. Chamonix ei oikeastaan ollut mikään alppikylä niin kuin Val Thorens, vaan isohko, Kurikan kokoinen kaupunki. Kohteet erosivat toisistaan myös siksi, että Nixissä lähes poikkeuksetta mäkiin piti lähteä bussilla ja mäestä piti tulla kaupunkiin bussilla. Val Thorenssissa taas rinteet ympäröivät kylää ja kotiovelle asti pääsi laskemaan. Toisaalta kyläkorkeuksissakin oli eroa yli kilometri. Yhteistyökumppanina reissun järjestämisessä oli vuoden tauon jälkeen jälleen Elämysmatkat.

Menomatka:

Matka kohti Alppeja alkoi Yliopistolta perjantaina 29.2 klo 9.30. Matkaa taitettiin tutun kuskin eli seuramme kunniajäsenen Vesa Kettusen johdolla kohti Helsinki-Vantaata. Matka sujui rattoisasti ja alkoholin nauttimiseltakaan ei voinut välttyä. Matkan aikana tutustuimme toisiimme perinteisen esittelykierroksen avulla. Iloksemme saimme todeta, että joukossa oli paljon ensikertalaisia.
Minä yritin ennakkovaroituksiin vedoten laittaa pyörimään eteläpohjalaisia kulttuurielokuvia, kuten Häjyt ja Pohjanmaa, mutta bussissa vastustus oli huomattava. Pääsimme katsomaan vain Häjyt ja sen jälkeen minun oli taipuminen yleisön tahtoon, ja laskupaska täytti ruudun. Onneksi sentään Leevi and the Leavingsin karaoke-DVD oli hittikamaa. Kuskimme Vesku ei ehkä ihan täysin osannut nauttia meidän jumalaisesta enkelikuorostamme. Ihme kyllä. Nuotin vieressähän on aina tilaa ja mitä kovempaa sen kovempaa. Menomatkan ajan bussissa kiersi matkapäiväkirja, josta otteita alla:

15.23 Itsensä gepardiksi tuntevan (tontulta näyttävän) vieruskaverin eau-de-naturae alkaa pikkuhiljaa hälventyä : Arpaonni suosi aamulla.

15.30 Laitetaan vahinko kiertämään sano isä, kun lapsen karuselliin laitto

16.06 Voi ei, meidän halpislentoyhtiö ei kuulemma tarjoa ilmasta viinaa! Varautukaa ihmiset!!!

17.01 Leevi and the Leavingsiä karaokessa, Hyvä noste.

17.06 Onneks ei oo sävelkorvaa

17.08 Onneks mulla ei oo lapsia.

17.08 Seuraavaksi Pohjois-Karjala, vaikka ollaan jo Heinolan eteläpuolella

17.19 Paras drinkki: ½ Karjalaa + ½ Lapin kultaa = Pohjois-Karjala

Bussimatka taittui nopeasti ja pääsimme Helsinki-Vantaalle hyvissä ajoin. Muun Suomen vahvistuksemme saapuivat kentälle omilla kyydeillään ja kaikki oli valmista meikäläisen neitsytlennolle. 24 vuotta täytyi elää, jotta pääsi turvatarkastukseen ja näki lentokoneen myös sisäpuolelta.
Ennen lentokoneeseen pääsyä saimme kuitenkin olla todistamassa historiallista tapahtumaa YKHS:n reissuilla. Karkauspäivän kunniaksi PJ-Erno joutui tiukan paikan eteen. Puoliso Hanna nimittäin halusi uuden hamekankaan tai sormuksen. Valinta ei ollut vaikea, ja Erno päätti säästää hamekangasrahat. Ei kovin taloudellinen valinta :. Tämä historiallinen kihlaus tapahtui siis Helsinki-Vantaan lentokentällä 29.2 2008. Voiko reissulla enää enempää rakkautta olla. Ensimmäistä YKHS-vauvaa odotellessa.

Meikäläisen ensimmäinen lentokokemus oli lähempänä kuin koskaan. Sain hyvän tietopaketin Kalle P:ltä, seuramme “joulupukilta” ja laskuvarjohyppääjältä, joka myöhemmin tekstissä esiintyy myös legendaarisen kolmen maan afterin kiertäjänä. Kalle varoitteli kirkkaan ilman turbulensseistä, siiven osumisesta maahan laskeutumisvaiheessa ja keski-ilman törmäysriskistä. Levollisin mielin oli helppo lähteä nousukiitoon. Voitte arvata hikoiliko kädet, kun Air Berliinin hohtavan valkoinen sukkula kiihdytti ja tassut irtosi maasta. Hieno fiilis, vähän niin kuin olisi Civicillä lyönyt lämän tiskiin.

Air Berlin kiidätti meidät muutaman ylimääräisen kiepin jälkeen Saksan maalle. Laskeutumisen aikana kone tärisi ja paukkui ja laskua jouduttiin odottamaan monen ylimääräisen lenkin ajan. Minulle vakuuteltiin, että tämä jännittävä laskeutuminen sujui normaalia paremmin ja yleensä turvavyöt ovat tosiaan tarpeen, ettei tule kuhmuja koneen katosta. Paluumatkalla huomasin, että nyt oli taas apinaa koijattu:.

Lento sai mahtavan päätöksen, kun kapteenin ilmoittaessa onnistuneesta laskeutumisesta hän toivotti paljon onnea myös kihlaparille, Hannalle ja Ernolle. Tästä kapteenin onnittelusta voimme kiittää jo esiteltyä kolmeen maan afterimiestä.

Saksaan päästyämme löysimme kentältä Wolfgangin ja Peterin, meidän loppumatkan kuskimme. Saksan ystävät pyörittelivät päitään, kun näkivät meidän tavaramme. Saksalainen järjestelmällisyys loisti tällä kertaa poissaolollaan, kun sankarit pakkasivat autoaan. Ahtamisen jälkeen muutama laukku oli pakko ottaa kabiiniin sisälle ja bussimatka Saksan maalla alkoi. Wolfgang ja Peter olivat bisnesmiehiä, mutta toisaalta myös heidän myyntiartikkelinsa helpottivat meidän oloamme. Tarjolla poikien autojääkaapissa oli olutta, kuoharia, vettä ja limsaa varsin kilpailukykyiseen hintaan.

Saksan bussissa suoraan kentälle tulleet pääsivät esittelemään itsensä, mutta valitettavasti bussissa ei ollut DVD-laitteistoa. Näin karaoke jäi odottamaan paluumatkaa. Tauon pidimme Mäkissä ja Burger Kingissä. Ruuan päälle bussi hiljeni. Bussilla kieputimme Sveitsin kautta Ranskaan ja noin klo 10.30 paikallista aikaa saavuimme Chamonixiin. Reissupäiväkirja sai merkintöjä myös Saksan bussissa. Poimintoja tästä alla:

23.53 No ee helevetti. Pitihän se tämäkin kokia. Rakastamani seuran kanssa reissulla elämäni naisen kanssa kihloihin. Ja kuulemma Nixissä dumppaa. Voisiko enää paremmin mennä?

00.14 Kuuma on. Saksalainen lääkeolut on ihan ok, ei mitään huippua. Pitkä yö edessä.

00.17 Väsymys iskee. Jos edellä istuva häiskä laittaa penkkiään taaksepäin, kutittelen mulkulla korvaa :

00.40 Vittujen kevät. Kai niilläkin kevät on. No ei. Luulen, että ollaan autobaanalla. Seuraava tauko jännittää. On eriskummallista, kun bussissa myydään olutta.

01.49 Tultiin syömästä. Oltiin mäkis. Burger kingis on vieläkin kauhea jono. Ei mitään tietoa, koska saa seuraavan ruuan. Musta tuntuu, jotta nyt on unen aika. Aamu auetkoon Ranskan puolella.

Lauantai:

Ensimmäinen päivä Chamonixissä oli lauantai, perinteinen vaihtopäivä. Saavuimme pelipaikalle jo kymmenen jälkeen aamulla. Tyhjensimme bussin ja suuntasimme kohti majapaikkamme respaa. Otimme yhteispotretin respan edessä ja siirsimme kamat sisälle odottamaan iltapäivällä tapahtuvaa kämppien jakoa.
Vaikka keli oli lauantainakin osittain aurinkoinen, ei mäkeen tainnut lähteä Japen ja Ilkan lisäksi vielä muita. Hissilipuissammekin oli virtaa vasta sunnuntaina. Elämysmatkojen kohdepäällikkö Sari piti meille pienen infon paikasta ja muusta yleisestä heti kärkeen. Kämppien jako tapahtui iltapäivällä noin viiden kuuden maissa, joten meillä oli koko päivä aikaa tutustua seuraavan 8 päivää meidän kotikaupunkina toimivaan Chamonixiin, joten lähes kaikki lähtivät pyörimään keskustaan.

Chamonixistähän löytyy jos vaikka mitä, aina Casinosta ja tennishallista lähtien. Meidän pyörittyä aikamme keskustassa ja testattuamme mainostetut, ruotsalaiset Poco Logon hampparit, löysimme suuren suomalaispoppoon eräältä terassilta aivan järjettömän kokoiset tuopit kourissa. Pystytimme perusleirin tähän terassille ja nostimme YKHS:n lipun puiden oksalle, yläpuolellemme. Chamonix oli siis jo ensimmäisenä päivänä valloitettu ja terassikausi avattu auringonpaisteessa 1.3. Tunnelmia terassilta kirjattiin jälleen päiväkirjaan:

14.45 Kyllä terassiolut maistuu ja hyvältä.

14.46 Komeeta on ja vieläkin kaunista, ai jai.

15.11 YKHS:n viiri heiluu tuulessa kuin laskijan kolpakko huulessa.

Voimakkaimmat yksilöt jatkoivat vielä matkaansa mainostettuun After Ski paikkaan eli rautatieasemaa vastapäätä olevaan Chambre Neufiin. Näin saimme varmistettua hyvän olon kämppien jakoon mennessä. Fiilis oli taattu, vaikka kämpät olisivat olleet mitä tahansa.

Kämpät saatiin jaettua ja kamat kannettua kämppiin. Iloiseksi yllätykseksi kämpissä oli tiskikoneet. Toisissa kämpissä ne tosin toimivat ja toisissa eivät. Markuksen, Kallen, Villen, Arton ja Pasin kämpässä kone ei toiminut ja pojat joutuivat kutsumaan pelkästään ranskaa puhuvan huoltomiehen paikalle. Mielenkiintoista oli varmasti yrittää selvittää hänelle, kuinka vaahto vain tulee ulos ja astiat eivät peseydy. Yritys hyvä, mutta patonki ei ymmärtänyt ja käsin tiskaaminen jatkui:

Sunnuntai:

Sunnuntaina lipuissamme oli virtaa ja varsinainen laskettelu alkoi. Tarkoituksemme oli lähteä suorittamaan heti aamusta perinteinen alppikaste paikan korkeimmalle huipulle eli Aiguille Du Midille. Alppikasteen pilasi kuitenkin kabiinien varaussysteemi, josta emme tienneet mitään. Kabiinit olivat varattuja pitkälle iltapäivään edellispäivän lumisateen vuoksi, joten ison ryhmän saaminen toppiin ei olisi mitenkään onnistunut. Päätimme siirtää alppikasteen maanantai-iltapäivään.

Sunnuntaiaamulla järjestettiin Elämysmatkojen toimesta rinnenäyttö halukkaille. Oppaaksi rinnenäyttöläiset saivat kauden Nixissä viettävät Paulin ja Juuson. Meidän porukasta rinnenäyttöön osallistui arviolta 15 henkilöä. Rinnenäytössä heille tulivat tutuiksi ainakin lähikeskus Brevent, Flegere ja GM.

Meidän kämpän porukalla olimme koko päivän GM:llä. Reilun tunnin jonotuksen jälkeen pääsimme käymään myös GM:n toppiin, vaikka meillä ei kabiinivarausta ollutkaan. Topissa maisemat olivat jotain täysin uutta ja ihmeellistä Etelä-Pohjanmaan lakeuksien pojalle. Teräväpiirteisiä huippuja ja ylhäältä vuorelta “valuva” jäätikkö. Vaikuttava näköala. Puolihienosta laskusta saimme nauttia parhaimmillaan 10 sentin hangessa ja samalla saimme myös ensikosketuksen Argentieren jäätikköön. Päästiinpä heti sunnuntaina vähän tassuttelemaan lauta kainalossakin, kun päätimme kiivetä paremman lumen perässä hieman ylöspäin, jäätikköä kohti.

Meidän päivämme, kuten myös rinnenäyttö päättyi afteriin Chambre Neufiin. Meno oli ainakin vielä alkuillasta melko vaimeaa ja paikka jotenkin liian täynnä. Saimme kuitenkin lainattua paikan pihaharjaa ja YKHS:n lipun liehumaan terassin ylle. Live-bändi aloitti soitantonsa ja meno alkoi nousta, mutta päätimme kuitenkin testata seuraavana päivänä meidän majapaikkojamme lähempänä olevan ruotsalaisten South Barin. Paikan vaihtoa puolsi halvempi kalja ja parempi sijainti.

Maanantai:

Maanantain aloitimme aikaisin eli olimme bussipysäkillä heti kasin jälkeen. Suuntana oli eilisen kokemuksen perusteella taas GM. Perille päästyämme huomasimme, että huipulle vievä kabiini vei vajaita kuormia kovan tuulen takia. Näihin vajaisiin kabiineihin pääsi vain varauksella, joten tyydyimme gondolikyytiin hieman alemmalle huipulle. GM:lle tuli paljon muitakin meidän porukastamme. Paikka oli vain niin sinkissä, että kahden laskun jälkeen päätimme vaihtaa paikkaa. Näkyvyys oli vain noin 10 metriä eikä lunta ollut.

Siirryimme bussilla Le Touriin, missä emme olleet vielä käyneet. Ajattelimme, että Le Tourissa olisi hieman suojaisempaa. Kenties metsikköä, jossa lasku onnistuisi, mutta jouduimme taas pettymään. Paikka oli vielä pahemmin sinkissä ja suuri osa porukasta kiersi vain gondolilla ringin ja lähti bussilla pois. Muutamat rohkeat tulivat rinnettä pitkin alas ja ainut suunnistusperuste oli ääni. Näkyvyys oli käytännössä nolla. Söimme patongit repuistamme ja päätimme lähteä takaisin kaupunkiin odottelemaan illan rientoja. Maanantaista tuli siis muutamaa laskua vaille välipäivä ja matkalla kaupunkiin ajattelimme, että Päivi ja Anne, jotka olivat lähteneet Geneveen päiväksi shoppailemaan, tekivät hyvän päätöksen.

Maanantai-iltapäivällä päätimme suorittaa alppikasteen, koska se ei sunnuntaiaamuna vielä onnistunut. Kabiiniin ei ollut jonoa ja pääsimme lyhyellä jonotuksella kaikki samaan kabiiniin. Alppikasteeseen osallistui meistä noin 35. Alhaalla kylässä alppikasteen onnistuminen näytti pahalta, koska huippu näytti olevan aivan sinkissä ja infotaulu lupasi kovaa tuulta ja näkyvyyttä nolla metriä. Vielä ensimmäisen kabiinin yläasemalla tilanne näytti pahalta, mutta kun nousimme Midin huipulle menevään kabiiniin, huomasimme nousevamme pilvien yläpuolelle ja taivas kirkastui. Tästä oli toki haittana se, että kabiinin ikunoista näki kuinka korkealla keikuimme ja mihin olimme menossa. Taas lakeuksien poikaa sieppasi alavatsasta.

Pääsimme huipulle ja keli oli mitä mainioin. Tuulta ei juurikaan ollut ja näkyvyyttä oli kilometrejä. Maisemat ja koko paikka olivat täysin ainutlaatuisia: niin vaarallisentuntuisia jäätiköitä, teräviä huippuja ja aivan älyttömiä pudotuksia vuorien soliin. Suhteellisuudentaju katosi täysin. Sitten vielä, kun Euroopan korkein huippu eli Mont Blanc tuntui olevan aivan siinä käsillä, tunnelma oli kohdillaan. Kamerat räpsyivät ja teekkarit ihmettelivät, että miten ja miksi täällä on hissi ja rakennuksia, yli 3800 metrin korkeudessa.

Aloitin alppikasteen Uuno Kailaan runolla Helvetti. Olimmehan melkein taivaassa ja vastapainoa tarvittiin. Tämän jälkeen korkkasimme pari pulloa Ranskalaista Champagnen alueen kuohuviiniä ja otimme jälleen yhteispotretin. Jotkut uskaltautuivat jopa jonglööraamaan huipulla, onneksi pallot eivät tippuneet. Tiputus olisi ollut satoja metrejä.

Kasteen jälkeen lähdimme alas odottelemaan uuden afteripaikkamme avautumista. Ranskalaiseen tapaan paikka aukesi vasta neljältä ja bändi aloitti soitantonsa vasta joskus viiden jälkeen. Ymmärtäähän sen, että bändin pojatkin haluavat nauttia päivän upeista laskuista.

Pienehkö South Bar täyttyi oransseista Hankielämä-paidoista ja bändi otti meidät heti omakseen. Halvempi olut, intiimimpi tunnelma ja ruotsalainen orkesteri, Yeti lovers, sai meidät valtaamaan eturivin pöydät kaikkina seuraavinakin päivinä South Baarissa. Bändistä tuli meidän orkesteri ja me nautimme menosta raivokkaasti tanssien ja laulaen. Suomea orkesteri oppi peruskirosanojen lisäksi sen verran, että huusivat aina KIPPIS meille, kun kuppiin tarttuivat. Solisti-kitaristi otti jopa meidän joukossa kiertäneen joulupukinparran päähänsä yhden biisin ajaksi. Hieno kunnianosoitus. Afteri kesti reilun pari tuntia ja sen jälkeen lähdimme odottamaan illan ja ehkä koko reissunkin kohokohtaa, eli perinteistä fondue-illallista.
Fondue-illallinen alkoi klo 21.00 ihan South Barin ja meidän majapaikkojemme läheisyydessä, ravintolassa nimeltä Le Tetras. Tarjolla oli rajaton määrä ranskalaisia, keitettyjä perunoita, naudan lihasuikaleita ja raclette-juustoa lämmittimessä. Viiniä jokaiselle oli varattu puoli litraa. Jälkiruoan kera tämä annos oli varsin kohtuullinen 18 euron hintaan nähden.
Ennen ruokailun aloittamista muistimme uutta kihlaparia. Juha lausui parille herkän rakkausrunon koko ravintolasalin ollessa yleisönä. Tämän jälkeen annoimme lahjamme, Chamonixin julisteen, jossa oli kaikkien reissulaisten nimmarit. Toivottavasti muisto kihlajaisreissusta jää mieleen ja saamme vielä joskus ensimmäisen YKHS-vauvan. Rakkauden ilta jatkui hyvän ruuan ja tunnetuinpien teekkarilaulujen säestyksellä. Oli siinä varmaan muilla ravintolassa olevilla ihmettelemistä, kun lauloimme seisten kovaan ääneen Maamme-laulun. Ai että oli miehekäs fiilis. Seuraavana päivänä videolta lauluja kuunneltaessa huomasimme, että ihan ei aina napsuneet nuotit kohdalleen. Samapa tuo, mehän laulamme paljon mielummin kuin hyvin. Kihlapari osti meille kaikille, siis yli 50 ihmiselle kiitosdrinkit vielä ruokailun lopuksi. Aikamoinen satsaus, taisi ylittyä reissubudjetti moninkertaisesti, mutta säästyipähän hamekangasrahat.

Illallisen kimpussa meni muutama tunti ja kun tarjoilijat tulivat imurien kanssa pyörimään pöytien ympärille, oli aika poistua pelipaikalta. Elämysmatkojen puolesta paikalla olleet oppaat ohjasivat meidät johonkin pubiin, jossa vietimmekin aikaa valomerkkiin eli kahteen asti. Osa porukasta toki hajaantui muualle jo illallisen jälkeen ja reissun ainut kontakti mountain rescuen hätänumeroonkin saatiin aikaiseksi. Montain rescue oli vain aika kykenemätön auttamaan, vaikka hätä oli todellinen. Eräs nimeltämainitsematon “kissanainen” oli nimittäin hukannut hetkellisesti kämppänsä avaimen: On siinä ollut hätäkeskuksen pojilla varmasti seuraavana aamuna hyvät kahvipöytäkeskustelut, koska pitkän puhelun päätteeksi hukassa ollut kämpän avain löytyikin “kissanaisen” omasta taskusta. Onneksi helikopteri ei tiettävästi ehtinyt lähteä pelastamaan kissaa puusta:

Pubin jälkeen siirryimme paikallisiin yökerhoihin, joihin huomasimme olevan hankala päästä sisään ja erittäin helppoa päästä ulos. Teekkarilakki oli varsinainen pokemagneetti, eikä hieman humaltuneena ollut mitään asiaa sisälle. Mitä voi olettaa humalatilasta, jos illallinen alkoi vasta ysiltä ja pakkohan se näläntunne oli jollakin pitää poissa. Itse huomasin, että vaikka sisällepääsy sujui ongelmitta, eivät poket katsoneet kovin hyvällä sinänsä hauskaa ja vaaratonta pöydällätanssimista. Minua ei mitenkään hienovaraisesti pyydetty poistumaan pöydältä, vaan gorilla vain tarttui kiinni niskasta, ja sitten jo edellä mainittua lakeuksien poikaa vietiin. Jalat osuivat pöydänkannelta seuraavan kerran maahan vasta pihalla : Tämän jälkeen vielä pikku koukku toisen yökerhon kautta ja sitten unta palloon. Voimakkaimmat yksilöt jaksoivat kuulemma oppaiden kanssa puoli seitsemään asti. Aika veli- ja sisarkultia.

Maanantai oli tarkoitus vetää pitkän kaavan mukaan, koska tiistaille oli luvattu lumisadetta ja sinkkiä. Niin siinä kuitenkin taas kerran kävi, että joimme kelin kauniiksi

Tiistai:

Tiistaiaamu aukesi väsyneenä. Herätessä kaikki olivat jo päässeet takaisin kämpälle, mutta kun katsoi ikkunasta pihalle, pettymys oli suuri. Aurinko paistoi, eikä tietoakaan luvatusta sinkistä. Kämppämme veteraani, Pasi, pomppasi ensimmäisenä ylös sängystä ja alkoi hoputtaa meitä muita mäkeen. Kello oli kuitenkin vasta 9.00 ja jos painostus mäkeen ei olisi ollut niin voimakasta, minä ainakin olisin jäänyt sängyn pohjalle. Nyt jälkikäteen ei auta kuin kiittää Pasia ihanasta päivästä.

Sen verran huono olo oli kuitenkin aamulla, jotta aamupalaksi otin 1/3-pullon eiliseltä jäänyttä viiniä. Eväät jäivät myös tekemättä, koska ajattelin, että käydään nyt katsomassa ja tullaan sitten pian takaisin. Pääsimme kämpiltä lähtemään koko poppoon voimin ja olimme bussipysäkillä 10.30. Annoimme kohtalon johdattaa ja päätimme ottaa ensimmäisen bussin, meni se minne tahansa. Taas lykästi ja pääsimme Flegereen.

Flegeren alakabiinin jälkeen alkoi hymy nousta kaikkien kasvoille krapulasta huolimatta. Huomasimme, että tämä taitaa olla juuri se reissun puuteripäivä. Huipulle oli tullut 40 senttiä ihanaa hötyä. Taivas oli hieman pilvinen, mutta välillä aurinko paistoi täydeltä terältä. Kaikki edellytykset onnistuneelle laskupäivälle olivat siis kasassa. Pöllytimme puuteria buranan voimalla koko päivän ja saimme iltapäivällä muitakin reissulaisia seuraamme. Meidän oli helppo hehkuttaa aivan uskomattomista siivuista. Tällä kertaa ei tarvinnut edes valehdella.

Varsinkin meikäläisellä alkoi nälkä haitata näköä huonon ruokahuollon takia ja päätimme lähteä kotia kohti (luetaan afterille) joskus ennen neljää. Iltapäivällä Flegereen tulleet Ilkka, Jape ja Antti jäivät vielä naatiskelemaan. Valitettavasti Jape loukkasi nilkkansa pahasti vielä samana päivänä.

Laskupäivän jälkeen kävelimme laskukamat päällä suoraan nestetankkaukselle South Baariin. Paikan etuosa oli taas täynnä meikäläisiä ja Yeti lovers sai aloittaa shownsa. Yeti loversin laulaja-kitaristin arvostusta lisäsi se, että hänellä oli vasemman käden sormet paketissa niin, että käytettävissä oli vain kolme sormea, joista yksi oli peukalo. Tunnelma ei tästä juuri vähentynyt varsinkaan, kun Kalle P. otti joulupukin parran ja lähti laulamaan solistin kanssa samaan mikkiin. Yleisö villiintyi laulusta ja Kallen hyvin muodostuneen mahan taputtelusta.

Tiistaina oli myös seuramme webmaster-Antin synttärit ja pääsimme laulamaan Yeti loversin johdolla Antille onnittelut ensin englanniksi ja sitten suomeksi. Afteri päättyi todelliseen ruotsalaisklassikkoon eli Final countdowniin. Siitä oli sitten hyvä fiilis lähteä kämpille syömään, ensimmäistä kertaa sinä päivänä.

Keskiviikko:

Keskiviikkona Nixin keskuksissa oli kova tuuli. Auki olivat vain GM, Le Tour ja Les Houches. Päätimme aamulla suunnata toistamiseen Le Touriin. Päivän mittaan huomasimme, että lähes kaikki meidän porukastamme olivat päätyneet samaan ratkaisuun. Tuuli vihmoi oikein miehekkäästi ensimmäisissä tuolihisseissä ja hupun sai kiristää tiukasti päähän.

Le Tourin toiselta puolelta löysimme sitten laskettavaakin. Eilisen lumisade oli tiputellut valkoista kultaa myös Le Touriin eikä tuuli ollut onneksi puhaltanut kaikkea pois. Lähdimme laskemaan Le Tourista kohti Vallorcinea ja törmäsimme yllättäen toiseen meidän seuran laskupoppooseen. Lähdimme jatkamaan taivalta kaikki yhdessä. Meitä oli yhteensä noin 15 henkilöä samassa laskuporukassa
Saimme laskea ihan hyvää pätkää metsän suojissa ja ihmettelimme kuinka kukaan ei ole laskenut vielä siellä. Kyllä ihmiset ovat tyhmiä. Heräsimme todellisuuteen, kun törmäsimme joihinkin ulkomaalaisiin, jotka huitoivat ja huusivat, jotta älkää menkö sinne. Hieman alempana kuulemma odotti aivan järjetön kallioseinä ja sen alapuolella ei kuulemma ollut enää lunta. Olimme gondolilinjan alapuolella eikä auttanut muu kuin ottaa laudat ja sukset kainaloon ja lähteä tallustelemaan ylöspäin. Samassa Henkalla, kämppämme toisella YKHS-veteraanilla, muistui mieleen, jotta sama seinä oli tullut kiipeilyongelmaksi myös edellisellä kerralla muutama vuosi sitten, eikä sinne enää huvittaisi joutua. Taistelimme itsemme evästauon jälkeen rinteeseen, noin 200 metriä laskemamme paikan yläpuolelle.

Jaoimme porukan pienempiin osiin ja lähdimme etsimään lisää lunta. Sitä löytyi taas. Ihan hissilinjan vierestä löytyi hyvää pätkää, mutta veri veti kauemmaksi. Päätimme pienellä porukalla lähteä kokeilemaan laskua Le Tourin kylään kurun toiselta puolelta. Ajatus oli aika kunnianhimoinen, sillä edes laskun teoreettisesta mahdollisuudesta ei ollut mitään takuita. Lisäksi vielä alhaalla kurun pohjalla kiemurteli oikea joki. Laskimme hienon pätkän kurun yläreunalle, mutta pitkän pohdinnan jälkeen onneksi järki voitti ja päätimme niellä ylpeytemme ja lähteä talsimaan takaisin tulosuuntaan. Haikki kesti reilun puoli tuntia, mutta se oli silti oikea päätös. Kun katsoimme kurua ja vastaseinää tarkemmin kurun toiselta puolelta huomasimme, että meillä ei olisi ollut edes lumitilanteen puolesta mitään mahdollisuuksia laskea kylään asti. Nämä kaksi haikkia puuduttivat meidät sen verran hyväksi, että päätimme lähteä afterin rientoihin. Voimakkaimmat jäivät taas jatkamaan laskujaan.

Afteri alkoi iloisesti, kun Sunkku ilmoitti hommanneensa huomiseksi oppaan legendaariselle Vallee Blanchelle. Ilmoittauduimme Teron kanssa mukaan poikien seuraksi ja lähdimme vuokraamaan valjaita. Samaan aikaan Jape oli käynyt näyttämässä nilkkaansa paikallisella tohtorilla ja tuomio oli selvä. Laskut eivät enää olisi suositeltuja ja nilkan ristiside oli paskana. Inhottava homma.

Afterissa bändin kolmas jäsen, rumpali oli poissa ja kosketinsoittaja ja laulaja-kitaristi vetivät akustisen keikan. Ihan mukavaa vaihtelua, mutta meno ei vain yltynyt yhtä hurjaksi kuin joulupukki-tiistaina. Sokerina pohjalla keikkasetissä oli meidän toiveestamme Coldplayn Fix you. Tämä herkkä tulkinta sulatti varmasti muutaman kuution seudun jäätikköjä.

Torstai:

Torstaille Sunkku oli tosiaan varannut oppaan jäätikkölaskua varten. Meidän kuuden hengen porukassa olivat minun ja Sunkun lisäksi Antti, Ville A, Tero ja Juho. Tultuamme midin ala-asemalle huomasimme, että myös toinen porukka eli Lasse, Päivi, Arttu, Anne, Mikko ja Jaakko oli lähdössä valloittamaan jäätikköä oman, hieman kokeneemman oppaan johdolla.
Varasimme kabiinin ja pääsimme joskus ennen puoltapäivää midin huipulle. Midillä oli aivan mieletön keli. Aurinko paistoi ja harjanne, jota pitkin piti varsinaiselle lähtöpaikalle kävellä, oli pehmeässä kunnossa. Tästä syystä emme tarvinneet köysistöä turvaamaan harjannekävelyä. Kuumottavin vaihe ainakin mulle oli taas kerran kabiininousu. Tiputus maahan oli nimittäin aivan järjetön.

Ennen kuin lähdimme tiputtelemaan alaspäin, kertasimme turvallisuuteen liittyviä seikkoja. Opas painotti varsinkin sitä, että lumilautaa ei missään tapauksessa saa ottaa pois jaloista jäätiköllä. Lasku eteni siten, että oppaamme meni edeltä melko pitkän matkan ja tämän jälkeen me tulimme vuorotellen perässä. Oppaamme oli kokenut valokuvaaja ja Antti antoikin hänelle oman järkkärinsä. Näin saimme sekä opaspalvelut että hovikuvaajan samassa paketissa. Voiko enää tyytyväisempi olla.
Emme kiertäneet perus turistireittiä vaan oikaisimme Vallee Blanchen yläosasta siten, että saimme kolme järkyttävän pitkää puuteripätkää. Kenttää oli kyllä laskettu, mutta hyvin löytyi koskematonta meille kaikille. Hötyä oli ehkä 30 senttiä parhaimmillaan ja aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan selkään. Uskomaton fiilis. Siinä naatiskellessa vain tahtoi aina vauhti ylittää taidot ja meikäläinen pannutti oikein kunnolla pehmeään lumeen.

Kolmen uskomattoman siivun jälkeen jäimme pitämään evästaukoa. Evästauolla opas selvitti jäätikön elämää ja kertoi, että jäätä on siinä meidän eväspaikan kohdassa syvyyssuunnassa 200 metriä. Aika mieletöntä. Loppu Vallee Blanchesta olikin sitten liruttelua turistireittiä pitkin. Sinänsä mitään suuria laskuelämyksiä ei loppupätkä tarjonnut, mutta aika vaikuttavaa oli liuùtella jäätiköllä kahden valtavan vuorijonon välissä.

Juuri tällä loppupätkällä joku oli juuri tippunut edellisenä päivänä railoon ja kuollut. Hänellä oli loppunut vauhti kesken ja hän oli ottanut lumilautansa pois jaloista ja samassa oli lumisilta railon päällä pettänyt. Tiputusta oli ollut 25 metriä ja hengenlähtö tapahtunut välittömästi. Meitä varoiteltiin ottamasta lautaa pois jaloista.

Laskun jälkeen huomasimme, että vertikaalitiputusta Midin huipulta oli tullut Suomen pisimmän rinteen verran ja pituutta laskulle kertyi noin 15 km. Aikamoista. Vielä ennenkö kipusimme 300 porrasta hissin ala-asemalle, kävimme katsastamassa jääluolan. Siinä nyt ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta onhan se ihan siistiä sanoa, että on käynyt jääluolassa.

Hissillä nousimme rautatieasemalle, josta otimme junan takaisin kaupunkiin. Tämä Montenversin juna on Euroopan jyrkimpään nouseva rautatiekulkuväline. Koneteekkareiden kesken siinä sitten pällisteltiin toimintaperiaatetta ja otimme kuvia junan akselien keskellä olevasta, vetävästä hammasrattaasta. Kunnon insinööripornoa.

Laskun jälkeen siirryimme Chambre Neufin terassille ottamaan muutaman kuvien katseluoluen. Terassilta hyvästelimme oppaan ja kiitimme tuhannesti valtavista elämyksistä ja loistavista kuvista. Tämän jälkeen oli luonnollisesti luvassa South Baarin afteri ja hirvittävä meno, johtuen onnistuneesta päivästä. Valjaat tosin palautimme vuokraamoon vasta afterin jälkeen. Olihan se aika pollevaa hillua afterissa, niin kuin joku kovempikin alppikanuuna. Voisinpa melkein väittää tätä torstaita tähänastisen elämäni parhaaksi laskupäiväksi. Kiitos.

Afterissa törmäsimme kuukauden Nixissä olevaan Timoon, joka kertoi, kuinka hän oli kavereidensa kanssa soittaneet kopterin jollekin ruotsalaiselle tänään Le Tourissa. Ruotsalaiselta oli mennyt polvi paskaksi. Pelastusoperaatio oli kestänyt 1,5 tuntia ja lääkäri oli pitänyt hakea onnettomuuspaikalle vielä erikseen, koska hoitohenkilökunta ei ollut saanut ruotsalaista omilla dropeillaan kopteriin. Kaikkea sitä voi sattua.

Perjantai:

Perjantaina olimme hyvissä ajoin bussipysäkillä odottamassa Breventin bussia. Tarkoituksena minulla, Jukalla, Ilkalla, Japella ja Antilla oli haikata ja laskea Flegeren yli Buetin kylään. Pian selvisi kuitenkin, että nillkavammainen Jape ei ollut kykeneväinen lähtemään seikkailuun mukaan. Niinpä yksi oli joukosta poissa. Me muut lähdimme Breventistä kohti Flegereä siinä toivossa, että ilma kirkastuisi ja näkyvyys parantuisi. Tätä ihmettä jouduimme kuitenkin odottelemaan iltapäivään asti kahvilassa, johon oli yllättävän vaikea päästä sisälle. Kävimme nimittäin kaikki vuorotellen etsimässä rakennuksesta kahvilaa ja viimein se löytyi. Suurin ongelma sisäänpääsyssä taisi olla patonkien väärinpäin aukeavat ovet : Vedimme grande cafeet ja cacaot pitkän kaavan mukaan kolmessa tunnissa ja odottelimme sään parantumista. Minä olisin voinut heittää pyyhkeen jo kehiin ja lähteä kämpille, koska keli ei näyttänyt muuttuvan, mutta pojat olivat innokkaasti lähdössä kohti uusia laskuja. Ei siinä auttanut kuin lähteä mukaan.

Yläasemalle päästyämme näimme jotakin kaunista: suoraan hissiaseman yläpuolella valtava, täysin koskematon seinä. Päätimme haikata sen ennen Buettiin lähtöä. Seuraamme liittyi muitakin meikäläisiä. Ainakin Tero, Juho, Sunkku ja Antti lähtivät peräämme. Jukka löi skinit tellujensa alle ja me lautamiehet laitoimme lumikengät jalkoihin. Haikki kesti noin 45 minuuttia ja ylemmäskin olisi päässyt, mutta päätimme tyytyä tällä kertaa tähän. Lumi oli hyvää ja sitä oli paljon. Ainut huono puoli seinässä oli sen alaosan jääpaakut, jotka olivat peräisin ilmeisesti vanhasta vyörystä. Otimme kuvia ja videoita. Tuntui, että tämäkin päivä on taas pelastettu.

Laskun jälkeen päätimme pitää eväs- ja miettimistauon. Päätimme hyljätä Buetin reissun, koska sen puolen seinällä oli kuulemma tuuli puhaltanut putskun pois ja kello alkoi olla jo paljon. Päätimme sen sijaan kiivetä uudestaan samaan paikkaan, hieman korkeammalle kuin äsken, vielä isäänikin paremmin: Kiipesimme taas vajaan tunnin ja laskimme alas. Seinä oli kuitenkin joutunut varjon puolelle ja pinta oli hieman kovettunut. Tämä haittasi eniten tellu-Jukkaa, joka pannutti tyylikkäästi, aivan kuten allekirjoittanutkin. Olimme kuitenkin enemmän kuin tyytyväisiä päivän antiin ja päätimme lähteä affelle.

Perjantaina moni muu meidän porukastamme oli päättänyt lähteä kurkistamaan Courmayerin menoa Italian puolelle. Hommahan käy kätevästi reilun 20 kilometriä pitkän tunnelin kautta Mont Blancin läpi. Vaikuttava kokemus varmasti jo pelkkä bussimatkakin. Kovimmat jätkät eli Erno Kakkonen ja Kalle P. päättivät tämän reissun jälkeen vielä lähteä junalla Sveitsiin yksille ja näin oli kolmeen maan after ski kierretty. Moniko on tehnyt saman yhtenä iltapäivänä? Aika kova saavutus ja kyllähän pojat sillä leuhkikin. Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi, missä maissa pojat olivat käyneet, mitä juoneet ja missä järjestyksessä maat oli tullut kierrettyä. Pois turha vaatimattomuus ja sanotaan asiat niin kuin ne ovat.

Ranskan affella selvisi, että Ernon selkävaiva oli pahempi mitä ainakaan minä olin osannut odottaa ja oli hyvin lähellä, ettei miestä lähdetty viemään saman tien Geneveen ja sieltä ensimmäisellä koneella Suomeen. Onneksi Erno ei lääkärin suosituksista huolimatta kuitenkaan etukäteen Suomeen lähtenyt ja saimme nauttia Ernon aidosti paskasta seurasta koko loppumatkan.

Perjantaina oli Hanna K:n synttärit ja taas pääsimme affella laulamaan onnitteluja suomeksi ja englanniksi. Affella oli muutenkin viimeisen after-ski -illan tuntua, sillä ensimmäistä kertaa meikäläiset nousivat South baarin penkeille tanssimaan ja laulamaan. Bändi ihastui meihin ja me bändiin. Kalle K. taisi houkutella orkesteria Ouluunkin, eikä bändin pojat pitäneet sitä ollenkaan mahdottomana ajatuksena. Yeti lovers halusi lisäksi nähdä kuvia heidän keikaltaan, joten jos löysitte tämän sivun siitä linkistä, jonka annoimme, niin tässä on kuvanne, Är du nöjd nu?

Illalla pidimme vielä koko porukalla yhteisbileet meidän edustusasunnossamme. Paikalla oli enimmillään 35 ihmistä ja voisi sanoa, että kaksio oli täynnä. Lavuaarin laatoittamiseltakaan ei vältytty: Tunnelma Lauri Tähkän soidessa oli selvästi sellainen, että moni oli päättänyt huomisen laskupäivän jäävän väliin. Myöhäisimmät vieraat lähtivät joskus neljän maissa.

Lauantai:

Launtaiaamu alkoi aikaisella herätyksellä, koska kämpät piti luovuttaa jo ysiltä. Kämppien luovutuksen yhteydessä kamat piti kantaa respaan. Tämän shown jälkeen moni lähti mäkeen ja moni jäi respaan tai lähti keskustaan palloilemaan. Lauantaisin Nixin torilla on melkoinen vilinä ja erilaisia myyntikojuja oli kymmenittäin, joten ei keskustaan lähtökään huono vaihtoehto ollut. Meidän kämppämme toimi koko päivän ns. suihkukämppänä mäestä tulijoille, joten jokunen tuli sinnekin kuluttamaan aikaa.

Me (Minä, Jukka, Antti ja Ilkka) lähdimme mäkeen aamupäivällä. Annoimme taas kohtalon päättää määränpään. Tällä kertaa GM:n bussi tuli ensimmäisenä ja sinne siis päädyttiin. Eilisen pämppäämisen takia päätimme jo bussipysäkillä, että tänään tehtäisiin rankaisuhaikki.

Pääsimme GM:lle ja huomasimme, että pilvet olivat todella alhaalla. Ei tarvinnut mennä edes toppiin, että pääsi pilvien yläpuolelle. Näky oli aika silmiähivelevä, kun koko laakso oli tasaisen pilvimaton verhoamana ja sieltä täältä pilkisti teräviä huippuja.

Rankaisuhaikiksi päätimme ottaa kevyen kipuamisen gondolin yläaseman vierestä ylöspäin. Muutaman käännöksen takia, muutama minuutti kiipeämistä. Kannatti.

Jonotimme tämän jälkeen vajaan tunnin toppiin vievälle kabiinille. Topissa ihailimme hetken maisemia ja päätimme tulla alas jäätikön puolta, jota emme olleet vielä laskeneet. Pehmeää lunta siellä ei juurikaan ollut, mutta loppupätkällä saimme muutaman hyvän käännöksen. Siitähän Jukka ja Ilkka innostuivatkin niin, että päättivät vetää viimeiset metrit tyylikkäästi hinttikasia. Vau.

Reissun viimeisenä rankaisuna päätimme tiputella yhtä kyytiä aivan GM:n ala-asemalle asti. Aikamoinen rangaistus, koska vertikaalia tuli taas yli 2000 metriä ja laskupituutta varmasti toistakymmentä kilometriä. Niin ja tietysti pelkkää, puhkilaskettua rinnettä. Jalat huusi hoosiannaa ja oli suorastaan ilo istahtaa täpötäyteen bussiin.

Paluumatka:

Paluumatka alkoi lauantaina noin klo 21.00 paikallista aikaa. Hyvästelimme Sarin ja annoimme hänelle hankielämä-paidan. Bussikuskit olivat vaihtuneet baskeripäiseen ja siihen toiseen. He eivät osanneet senkään vertaa pakata samaa bussia, millä viikkoa ennemmin olimme tulleet. Nyt kamaa jäi niin paljon ruuman ulkopuolelle, että jouduimme tinkimään vessasta ja laittamaan suksipusseja vessavälikön täyteen. Ei hyvä.

Bussikuskit eivät osanneet sanakaan englantia, mutta onneksi Arto P. osasi sen verran saksaa, että rutiineista selvittiin. Ensimmäisen vessapaussin toivoimme olevan aika pian ja bussikuskit tekivät työtä käskettyä. Pysähdyimme ensimmäisen kerran jo Sveitsissä. Hieno ajatus, mutta Keski-Eurooppalaiseen tapaan vessat ovat maksullisia ja luonnollisesti Sveitsissä käytetään vain paikallista valuuttaa. Ei kenelläkään tietenkään ollut Frangeja. Vikkelimmät tytöt kävivät juoksupissalla porttien alta ja pojat luonnollisesti muodostivat tyylikkään avorivistön huoltoaseman pihalle. Virtsa virtasi ja matkanteko jatkui.

Bussissa tunnelma oli varsin uninen ja hiljainen. Suurin osa porukasta nukkui, kun saavuimme Dusseldorfin kentälle aamulla noin seiskan maissa. Minua mietitytti mihin saisimme kentällä kamat päiväksi, koska lento lähti vasta viiden jälkeen. Sarin mukaan jotkut ryhmät olivat löytäneet paikan kamoille, jotkut taas eivät. Meitä lykästi ja saimme checkata kamat sisään heti aamusta. Näin kenenkään ei tarvinnut jäädä kentälle vartioimaan matkatavaroita ja kaikki halukkaat saivat lähteä tutustumaan Kölnin tai Dusseldorfin kaupunkeihin.

Suurin osa porukastamme suuntasi Kölniin. Lähteminen oli helppoa, koska lentokentältä pääsi sky-linerilla ilmaiseksi lentokentän rautatieasemalle, josta 27 euron päivälipulla pääsi 5 ihmistä 40 minuutissa Kölnin rautatieasemalle. Kölnissä rautatieasema sijaitsi aivan tuomiokirkon vieressä, joten tuomiokirkko toimi hyvänä maamerkkinä, kun suunnistimme takaisin juna-asemalle.

Ensin kävimme ihmettelemässä järjettömän kokoista tuomiokirkkoa. Pääsimme sisään, vaikka messu oli käynnissä. Villellä oli vain unohtunut pipo päähän ja punanuttuinen pappishenkilö tuli kohteliaasti huomauttamaan asiasta. Ville totteli heti.

Kirkosta päästyämme kävimme kahvilla viehättävässä kahvilassa kävelykadun varrella. Kahvilassa vitriinit pullistelivat erilaisia herkkuja. Kölnissä on ilmeisesti hyvin normaalia käydä sunnuntaiaamuna kahvilassa, koska ihmisiä riitti ja pullat vaihtoivat omistajaa. Kahvilan jälkeen suuntasimme Keijon opastamana suklaamuseoon. Matkalla huomasimme jonon, vasta puolen tunnin päästä aukeavaan panimoravintolaan. Ajattelimme, että tuo ravintola kaupungin laidalla ei voi olla huono, koska paikalliset jonottavat sinne jo ennen aukeamisaikaa. Päätimme mennä sinne syömään suklaaostosten jälkeen. Keskustassa törmäsimme myös vanhaan tuttuun eli Mt. Blanciin. Pojat päättivät ottaa kuvan itsestään, tuo Euroopan korkein vuori taustalla.
Suklaamuseosta tullessamme kiersimme eri reittiä panimoravintolaan. Matkalla ohitimme kaksi eri miesten väliseen ystävyyteen keskittyvää vähittäismyymälää. Näyteikkunalla oli mallinukke yllään mitä erikoisimpia välineitä ja asusteita. Myöhemmin kuulimme, että juuri Köln on Saksan homopääkaupunki.

Panimoravintolaan astuttiin sisään mystisen pyöröoven läpi. Pyöröovesta ei näkynyt läpi ja ravintolan oviaukolla roikkui punainen samettiverho. Verhon toiselta puolelta avautui savuinen äijäravintola. Saimme pitkän pöydän ja ystävällisen palvelun. Luulin saavamme palvelua vanhalta isorintaiselta naiselta, joka kantaisi hölskyviä litran tuoppeja pöytään ilman eri käskyjä. Toisin kuitenkin kävi. Paikka oli täynnä pelkästään miestarjoilijoita ja olut tarjoiltiin 0,2 litran “koeputkista”. Voi pettymysten pettymys.
Tilasimme ruuat. Tarjolla oli enimmäkseen liharuokia ja viereisen pöydän annoksista huomasimme, että annoskoossa ei ollut säästelty. Hanna ja Kati tilasivat kasvispöperöt ja me muut päätimme ottaa jotakin liha-apetta. Keijon kanssa kokeilimme listalta “Eisbein” -nimistä ruokaa. Hanna osasi sen verran saksaa, että tiesi sanan loppuosan tarkoittavan jalkaa. Olimme aika ällikällä lyötyjä, kun saimme ruuat pöytään. Annokset olivat aivan mielettömän kokoisia ja minun ja Keijon ruuat paljastuivat pienen joulukinkun kokoisiksi sian jaloiksi. Jaloissa oli kaksi luuta sisällä ja oikea siannahka päällä. Aikamoista äijäruokaa. Keitetyn jalan kaverina oli hapankaalta ja pottumuussia. Nami nami ja röyh. Ruuan jälkeen kävimme vielä jäätelöllä ja kaljalla, joten nyt voi sanoa nähneensä Kölnin. Arvoitukseksi jäi vain mystinen, koko kaupunkia muutaman metrin korkeudella kiertävä sininen putki. Mikähän tarkoitus sillä mahtaa olla?

Lento sujui taas hyvin ja kaikkien matkatavaratkin tuli perille. Osa porukasta jäi Helsinkiin ja me muut jatkoimme Pohjolan matkan kyyditsemänä Jyväskylän kautta takaisin kotiin. Bussimatkalla emme saaneet edes sähkö-, tieto- ja prosessiteekkarin avulla DVD-laitteistoa toimimaan ja jouduimme tyytymään Häjyt-elokuvan ääniraitaan. Ei toisaalta huono valinta sekään. Karaoke ei enää paluumatkalla kiinnostanut. Matkan aikana kuulimme jälleen perinteeksi muodostuneen Kalle P:n vitsin. Tällä kertaa vitsin sävy oli varsin totinen. Kalle nimittäin lupasi laihduttaa vuoden 2008 vappuun mennessä kymmenen kiloa. Jos näin ei käy, lupasi hän tarjota kaljat kaikille bussissa olijoille. Tämä tieto on hyvä kirjata myös matkapäiväkirjaan.

Oulussa olimme huonosta ajokelistä huolimatta jo aamuviideltä. Suuret kiitokset kaikille läsnä olleille ja ei muuta kuin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.